"En tahtonut säikäyttää." Hänen äänensä oli matala ja lämmin, hunajainen. Villin hunajainen. Hän oli metsänjumala, jonka hyvät henget olivat lähettäneet luokseni, mihin olin jo menettänyt uskoni. Hänellä oli yllään vihreät retkeilyhousut ja kulahtanut sininen villapaita. Hän katsoi minua edelleen odottavaisena ja tyynenä."Hei", sanoin hennon käheästi. Se oli ensimmäinen viikkokausiin lausumani sana. En tapaa puhua kovin paljoa itsekseni. En nähnyt metsänvartijasta vilahdustakaan kokonaiseen viikkoon. Kun kävelin hänen talonsa ohi, ei piipusta noussut savua ja ikkunat olivat pimeinä. Ehkä hän oli lähtenyt jonnekin matkalle ja yöpyi teltassa. Kaipasin häntä, halusin puhua uudestaan hänen kanssaan. Ehkä voisin pyytää hänet syömään lettuja ja mustikoita tai jotain. Vasta nyt mieleeni juolahti, että hän ei ehkä sittenkään ollut vapaa mies. Hänellä voisi yhtä helposti olla tyttöystävä jossakin lähimmässä kylässä, jossa hän kävisi tapaamassa tätä viikonloppuisin ja puhuisi Skypen kautta pimeinä syysiltoina. Onni ei ilmeisesti potkinut minua koskaan. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä hänen nimensä oli. Minun olisi pitänyt kysyä häneltä puhelinnumeroa eikä vain juosta tieheni. Tapaisinko häntä enää ollenkaan? -
